Historiakirjoitus: Satamien merkitys korostui sodan aikana

Suomen Satamat ry (info​Satamaliitto.fi), 23.5.2023

Talvisota

Satamat olivat Neuvostoliiton ennen talvisotaa laatimissa hyökkäysuunnitelmissa neuvostoilmavoimien tärkeitä tuhoamiskohteita esikuntapaikkakuntien, teollisuuskeskusten, lentokenttien ja rautatieyhteyksien rinnalla. Toisen maailmansodan puhjettua tasavallan presidentti Kyösti Kallio julisti syyskuussa 1939 Turun ja Helsingin satamat sotasatamaksi. Helsinki oli vanhastaan Suomen laivaston ainoa tukikohta, mutta se sai talvisodan alla rinnalleen suojaisemman Turun, josta tuli strategisista syistä laivaston päätukikohta. Merivoimien päätehtäväksi tuli talvisodan alettua laajojen rannikkomerien ja erityisesti Ahvenanmaan varmistaminen sekä länteen suuntautuvien elintärkeiden meriyhteyksien suojaaminen.

Satamat olivat useissa kaupungeissa eniten pommitettuja kohteita, sillä ne muodostivat liikenteen solmukohdan teollisuusalueineen sekä sotamateriaalin ja yhteiskunnan muiden tarveaineiden välivarastoineen. Talvisodan aikana ilmatorjunta-aseistusta ei riittänyt kaikkiin satamiin.

Suomen ulkomaankauppa perustui lähes täysin merikuljetuksiin, joten Neuvostoliitto yritti saartaa Suomen rannikot sukellusveneiden ja lentopommitusten sekä miinoitusten avulla. Itämeri joutui eristetyksi. Suomen oli luotava hätäjärjestelmä tavaroiden ja öljytoimitusten perille saamiseksi. Se toteutettiin viranomaisten, Shellin suomalaisen tytäryhtiön ja muiden kansainvälisten öljy-yhtiöiden yhteistyöllä sekä Ruotsin ja Norjan hallitusten suostumuksella. Atlantin takaa saapuneiden valtameritankkereiden lastit pumpattiin Oslossa, Göteborgissa ja Malmössä Shellin ja Standardin säiliöihin vietäväksi edelleen samojen yhtiöiden ja Suomen valtioiden käyttöönsä hankkimissa pienissä rannikkolaivoissa Ruotsin aluevesien kautta suomalaissatamiin.

Itämeren jäätyminen esti venäläisten sukellusveneiden toiminnan, joten Suomen saarto jäi yritykseksi. Sodan ja meren jäätymisen vuoksi Viipurin, Hangon ja Helsingin satamat jouduttiin sulkemaan, jolloin liikenne keskittyi etenkin Lounais-Suomen satamiin. Neuvostoliitto pyrki edelleen häiritsemään meriliikennettä lentokoneillaan, sillä jäänmurtajien auki pitämät väylät olivat kapeita rännejä, joihin oli yksinkertaista tähdätä. Tästä syystä merikuljetukset pyrittiin toteuttamaan pimeään aikaan.

Moskovan rauhassa 1940 Suomi joutui Viipurin-Uuraan suursataman ja Kärkisalmen menetyksen lisäksi vuokraamaan Hangon alueen Neuvostoliitolle. Lisäksi Ahvenanmaa jouduttiin demilitarisoimaan rauhanehtojen mukaan. Tilanne suursodan jatkuessa muodostui meriyhteyksien suojaamisen kannalta erittäin uhanalaiseksi.

Välirauhan aika

Suomen yhteydet länteen tukkeutuivat huhti-toukokuussa 1940, kun Saksa miehitti Tanskan ja Norjan. Suomen ainoaksi väyläksi valtamerille jäi Petsamon Liinahamarin satama. Paineet Pohjoisen Jäämeren sataman avaamiseksi kasvoivat, sillä Suomen vientiteollisuuden tärkeimmät markkinat olivat lännessä ja Englannissa. Suomi tarvitsi kipeästi teollisuuden tarve- ja raaka-aineita, aseita, elintarvikkeita ja polttonesteitä. Petsamon reitti avattiin ja satamalaitteet sekä varastot kunnostettiin ja rakennettiin valtion, metsäyhtiöiden, muun teollisuuden ja tukkuliikenteen yhteisvoimin. Petsamon liikenne oli kesästä 1940 kevääseen 1941, Ruotsin ja Saksan yhteyksiä lukuun ottamatta ainoa ulkomaankaupan meriväylä. Tosin Suomen eteläisetkin meriyhteydet olivat vuosina 1940 ja 1941 osan vuotta avoinna. Suomen huoltotilanteen säilyminen välirauhan aikana perustui lopulta enemmän varastoihin ja kotimaan tuotantoon kuin Petsamon olemassaoloon.

Suomen poliittisessa lähentymisessä Saksaan oli myös taloudellisia vaikutuksia: öljytuotteiden virta Romanian öljykentiltä suomalaisiin satamiin alkoi jo lokakuussa 1940. Pian Saksan välityksellä tuotiin Suomeen lähes kaikkea, mitä maa tarvitsi.  Asema Saksan rinnalla avasi markkinoita Suomen vientiteollisuudelle. Saksa varusti Suomea aseilla ja viljalla. Tilanne vauhditti liikettä esimerkiksi Turun satamassa: välirauhan vuosina Turussa aloitettiin siihen asti laajimmat ruoppaustyöt, jotta suurimmat sota-alukset olisivat päässeet sulkutelakkaan Pukinsalmen väylää pitkin jopa vaurioituneina ja vesilastissa.

Suomen satamiin saapuivat myös Saksan meritaisteluvoimat. Turkuun ja Helsinkiin saapui kesäkuusta 1941 alkaen saksalaisia tankkialuksia, proomuja, hinaajia ja miinalaivoja. Saksalaiset suojasivat toimintaansa miinoittamalla Suomenlahden vesiä. 

Satamiin oli syksyllä 1940 luotu kauttakulkusopimuksen mukaisen liikenteen vaatima organisaatio satamakomendantteineen, yhteysupseereineen ja tulkkeineen. Saksalaisten kauttakulkuliikenteen järjestelytoimisto sijoitettiin Helsinkiin ja se toimi yleiskunnan päällikön alaisuudessa. Meri- ja maakuljetusten niveltäminen saumattomasti toisiinsa edellytti laajaa huoltoverkostoa.

Jatkosota

Jatkosodan aikana meriliikennettä johti ja valvoi Merivoimien Esikunta. Satamien merkityksen sodankäynnille ja maan talouselämälle ymmärtää hyvin muistaessa, että Suomen ulkomaankauppa oli tällöin 96–98 %: sesti merikuljetusten varassa. Kauppareitit länteen turvattiin tarvittaessa saattoaluksin. Tärkeämpien satamien ilmasuojaus oli kuitenkin paremmin hoidettu kuin talvisodan aikana: ilmatorjunta-aseiden lisäksi suomalaiset ja saksalaiset lentokoneet huolehtivat ilmatilan puhtaudesta. Turkua pommitettiin aika ajoin, sillä Turun satama oli jatkosodan aikana Suomen eniten liikennöity satama: se vastasi yksin noin viidenneksestä Suomen meriliikenteestä. Jatkosodan aikana Suomi kävi peräti noin 90 % ulkomaankaupasta Saksan tai sen valvomien maiden kanssa. Tuonti oli Suomelle välttämätöntä: esimerkiksi noin 40 % viljantarpeesta sekä kaikki kivihiili, nestemäiset polttoaineet ja voiteluaineet oli tuotava ulkomailta. Sota näkyi satamissa myös työvoimapulana, koska suuri osa satamien työkuntoisista miehistä oli komennettu rintamalle. Sotilasjohto näki satamien ja satamatyön merkityksen maan puolustuksen ja huoltotilanteen kannalta elintärkeäksi, joten satamatyöläiset saivat hyökkäysvaiheen jälkeen kohtuullisen helposti vapautuksen asepalveluksesta palatakseen satamaan töihin.

Vuonna 1943 yli puolet Suomen ulkomaanliikenteestä hoidettiin kolmen sataman voimin: Helsingin, Kotkan ja Turun. Sodan loppupuolella Pohjanlahden satamat hoitivat yhä suuremman osan ulkomaankuljetuksista Turun ollessa Suomen johtava satama. Neuvostoliiton aloitettua suurhyökkäyksen Saksan puolustusvoimat lähettivät Suomeen vahvennukseksi divisioonia, jotka purettiin Helsingin ja Hangon satamissa, josta ne kuormattiin junakuljetuksina rintamalle.

Ilman meriliikennettä ja satamien kautta saapuneita elintarvike-, polttoaine- ja asetäydennyksiä Suomi ei olisi selvinnyt sodan pitkistä vuosista. Suomen meriliikenne pysähtyi lähes täysin Suomen ja Neuvostoliiton solmittua aselevon ja välien Saksaan katkettua. Pelastukseksi koitui liikenneyhteyksien osittainen säilyttäminen Ruotsiin, joka saattoi näin auttaa Suomea elintarvikehuollossa. Satamaliiton jäsensatamista Viipuri ja Kärkisalmi menetettiin, ja meriliikenteen painopiste siirtyi lännemmäksi.

Suomi ja Neuvostoliitto tekivät aselevon 4.9.1944 ja välirauhasopimuksen 19.9.1944. Aseleposopimuksen mukaisesti saksalaisten oli poistuttava maasta ja pian satamiin saapuivat uudet käyttäjät. Neuvostolaivaston Suomen alueelle sijoitetun laivaston esikunta oli aluksi Helsingissä, mutta siirrettiin syksyllä Maarianhaminaan. Punalaivaston lippulaiva ja 11 Helsinkiin sijoitettua sukellusvenettä osallistuivat Saksan vastaisiin sotatoimiin Itämerellä. Muina sukellusvenetukikohtina toimivat Turku, Hanko ja Maarianhamina sekä myöhemmin Porkkala. Suomen Merivoimat joutuivat välirauhasopimuksen mukaisesti avustamaan Neuvostoliiton asevoimia taistelussa Saksaa vastaan.

Saksan vetäytymistaistelut pohjoisessa aiheuttivat tuhoa myös satamissa. Esimerkiksi Kemissä saksalaiset tuhosivat räjäyttämällä sisäsataman laiturit ja varastorakennuksen. Kevääseen 1945 jatkunut maailmansota aiheutti muutakin häiriöitä vesiliikenteelle. Neuvostoliiton sukellusvenelaivasto poistui Suomen satamista toukokuussa 1945, kun toinen maailmansota Euroopassa päättyi.

Sota-ajan poikkeukselliset liikenneolot jatkuivat vielä vuonna 1945, jolloin tuonti ja vienti saavuttivat pohjalukemat. Sodan aikaiset kuljetusratkaisut eivät muovanneet satamien tulevaa työnjakoa. Rauhansopimus johti Viipurinlahden satamien menetykseen, mikä vaikutti olennaisesti satamien työjakoon. Kotkan ja Viipurin välissä vähäistä liikennettä hoitanut Hamina alkoi kehittyä nopeasti. Tuonnin tavaravirrat kasvoivat nopeammin kuin vienti sodan jälkeisinä vuosina.

Sodan jälkeen- valvontakomissio

Pian välirauhasopimuksen jälkeen Suomeen saapui valvontakomissio. Komission jäsenillä ja valtuutetuilla oli vapaa pääsy satamiin ja oikeus saada haluamiansa tietoja. Komission henkilökunta oli vuoden 1944 lokakuuhun mennessä Helsingissä, Hangossa, Loviisassa, Raumalla, Vaasassa, Kokkolassa, Oulussa sekä Maarianhaminassa. Satamatarkastajia oli lähetetty Turkuun ja Uuteenkaupunkiin. Valvontakomissio tarkkaili erityisesti hiili- ja polttoainetilannetta Suomen satamissa sekä satamien kapasiteetteja ja varastoja. Suomen Satamaliittoa valvontakomissio ei ainakaan välittömästi osannut käyttää tietolähteenään.

Välirauhan solmimisesta lähtien aina helmikuun 1945 loppuun vaadittiin jokaiselle ulkomaille menevälle suomalaiselle alukselle valvontakomission lupa. Taustalla oli ajatus Suomen meriliikenteen alistamisesta neuvostojohdon tahtoon. Heinäkuusta 1945 lähtien kauppamerenkulun ohjaus- ja säännöstelytoimikunta saattoi ohjata tonniston käyttöä vapaasti.

Satamilla ja Satamaliitolla oli tärkeä rooli kriisiaikoina ja niitä ennalta koskevissa suunnitelmissa. Satamaliitolla on ollut myös vientiä ja tuontia koskevana satama- ja liikennemaksujen neuvotteluasemansa kautta mahdollisuus yrittää vaikuttaa välillisesti maan varautumiseen kriisiaikoina. Sotien sekä Suomen ja Neuvostoliiton välisten suhteiden kiristymisen takia Satamaliiton hallituksessa eräiden aiemmin alulle pantujen kysymysten käsittelyä ei voitu saattaa loppuun. Epävarmuudet ja rauhattomuus vaikuttivat siihen, mitä asioita voitiin ottaa käsiteltäväksi. Kaikista häiriöistä ja muutoksista huolimatta Satamaliiton toimintaa pyrittiin jatkamaan sodan aikana ja sen jälkeen mahdollisimman normaalisti. Satamaliitossa jaettiin vuosien aikana sodan aiheuttamien häiriöiden huolet, uudet vaatimukset sekä ilot ja surut.

Kirjoitus nojaa Satamaliiton historiikkiin ”Satamillaan maa hengittää” 2002 (Ali Pylkkänen- Tapio Bergholm- Kari Teräs) kappaleeseen ”Sodassa satamat huomataan".