Pitkäaikainen kiista tuulaakista

Tuulaakimaksua kannettiin ulkomailta tuoduista tavaroista 1637 lähtien tapulikaupunkien talouden parantamiseksi. Tuulaaki oli alun perin vanha saksalainen ja alankomaalaisten kaupunkien vero (Zulage= lisämaksu). Kullekin kaupungille määrättiin tarkoitus, jota varten tuulaakia sai kantaa. Tuulaaki oli aluksi tapulikaupunkien suurin tulolähde. Tuulaakituloissa ei ollut kysymys varsinaisesta satamatulosta, vaan tuulaakimaksu oli luonteeltaan valtion kaupungeille myöntämä vero korvauksena siitä, että ne hoitivat julkisia tehtäviä.

Rautatiekuljetusten yleistyessä ja ulkomaankaupan lisääntyessä myönnettiin myös eräille maakaupungeille oikeus liikennemaksun kantamiseen. Vuodesta 1877 alkaen tavaroita oli mahdollista lähettää tullaamattomana merikaupungista edelleen sisämaan kaupunkeihin, joissa tullaus tapahtui. Tuulaakia vastaava liikennemaksu määrättiin kannettavaksi tällaisissa tapauksissa sisämaan kaupungeissa. Näiden maksujen kantaminen yleistyi nopeasti kaikissa niissä kaupungeissa, jossa oli tullikamari. Liikennemaksu kannettiin samanlaisin perustein kuin tuulaaki.

Itsenäisyyden aikana tuulaakimaksusta sääti eduskunta. Maksun suuruus oli vuosikymmeniä 2 % tavaran tullista. Kun vientitavaroista vain poikkeustapauksissa kannettiin tullia, rajoittui tuulaakitulo käytännössä tuontitavaroihin. Kysymys tuulaakin poistamisesta puhutti satamaviranomaisia ja poliitikkoja jatkuvasti 1890-luvulta 1970-luvulle asti. Aluksi satamalaitokset yleensä kannattivat tuulaakin säilyttämistä ja sen korottamista, mutta erityisesti maalaisliitto vaati sen poistamista, koska sen katsottiin tuovan maalaiskuntien kustannuksella etuja useille kaupungeille. Tuulaakilla kuitenkin kustannettiin kaupungeissa sellaisia velvollisuuksia ja rasituksia, joista maaseutu oli vapaa. Vuonna 1912 perustettu Suomen Kaupunkiliitto otti asiaan kannan, jonka mukaan tuulaakimaksua ei voinut lakkauttaa ilman kaupungeille myönnettävää korvausta. Vuonna 1923 maan hallitus ei halunnut olla yhteistyössä Kaupunkiliiton elinten kanssa tuulaakin lakkauttamiskysymyksessä, mutta eduskunta hylkäsi hallituksen esityksen ja asettui Kaupunkiliiton kannalle: Tuulaakia ei saanut lakkauttaa ilman korvausta. Torjuntataistelu onnistui, sillä eduskunta säilytti 1929 tuulaakin entisellään.

Tuulaakin ja satamatulojen suhteellisen merkityksen vähenemistä kuvastaa se, että vuonna 1895 nämä tulot muodostivat 22 % vuonna 1913 noin 12 % ja vuonna 1929 noin 8 % kaupunkien kokonaistuloista. Tuulaaki- ja satamatulojen suhteellisesti alenevan osuuden selittää etenkin se, että suoranaisten verotulojen merkitys kaupunkien taloudessa kasvoi jatkuvasti. Tuulaakin tuotto jakautui epätasaisesti eri kaupunkien kesken, mikä piti yllä keskustelua tuulaakin tarpeellisuudesta.

Satamaliitossa sekä Kaupunkiliitossa hyväksyttiin tuulaakin lakkauttaminen, mikäli kaupungit saisivat kantaa korvauksena liikennemaksuja siten, että ne saisivat tuulaakia vastaavan lisätulon. Tästä olisi ollut kaupungeille se etu, että tuulaaki olisi saatu erotetuksi valtion tullipolitiikasta ja siten valtion vaihtelevasta verotuspolitiikasta.

Satamaliiton ja sen jäsenkaupunkien mielestä oli parasta ottaa harkittavaksi se, että jos kaupunkien tuulaakioikeuden lakkauttamiseen ryhdyttäisiin, niin samalla olisi poistettava kaupunkien rasitukset kuten maistraattien ylläpito.

Kysymys tuulaakin lakkauttamisesta oli jälleen 1960-luvulla valtion komitean tutkittavana. Satamaliitto painotti, että satamakaupunkien edun mukaista oli saada kysymykseen pikainen ratkaisu. Tilanne oli muuttunut siten, että Suomen liityttyä Efta-sopimuksen piiriin siitä johtuvat tullialennukset vähensivät satamien tuulaakituloja. Tuulaakista seuranneiden velvollisuuksien aiheuttamat kustannukset olivat jatkuvasti kasvaneet, joten satamakaupunkien kiire tuulaakikysymyksen ratkaisemiseksi oli ymmärrettävä.

Sisäasianministeriölle 1970 antamassaan lausunnossa Satamaliiton hallitus ilmaisi usein aiemminkin esittämänsä kannan, että tuulaaki olisi epätasainen jakautumisensa ja vähentyneen merkityksensä vuoksi lakkautettava. Laki tuulaakin lakkauttamisesta annettiin 1976 samalla kun vanhojen kaupunkien erityisasetukset kunnallisen lainsäädännön kokonaisuudistuksen myötä poistettiin. Tuulaaki poistui lopullisesti huhtikuun 1978 alusta. Samalla lakkautettiin myös maaliikennemaksu ja ilmateitse saapuneiden tavaroiden liikennemaksu.

Satamaliiton osallistumista pitkälliseen tuulaakitaisteluun selittää se, että tuulaakin kantaminen oli kauan tärkeä myös satamille. Esimerkiksi Helsingin ja Turun satamien kokonaistuloissa tuulaakin osuus oli 1920- ja 1930-luvulla 20–40 %:n ja vielä sotien jälkeenkin 20-30 %:n luokkaa. Lakkauttamista edeltävänä vuona 1977 sen osuus oli näissä kaupungeissa enää 3–6 %. Vanhojen kaupunkien erityisrasitusten ja tuulaakin poistamista koskevat lait aiheuttivat myös liikennemaksujen yleisten perusteiden muuttamisen.

Kirjoitus nojaa Satamaliiton historiikkiin ”Satamillaan maa hengittää” 2002 (Aili Pylkkänen- Tapio Bergholm- Kari Teräs).